Voimaa ohjaukseen ja opetukseen – matkakertomus

Kirjoittajat: Sinikka Itälinna ja Nina Tatti 

"Toijalan takana ei ole paljon mitään. Pikajuna pohjoiseen lähtee raiteilta kaksi ikkunoissa tanakat kasvot, kiviset pellot ja lapset kuin pulleat kurkut." 

P. Saarikoski  

Olipa kerran Tampereen naapurikunta nimeltään Pirkkala. Ja Pirkkalassa asui eräs erityinen opettaja, erityisopettaja, joka oli opiskellut opoksi. Tällä erityisellä opolla oli erityinen ystävä, Tampereella asuva yläkoulun aineenopettaja. Nämä kaksi ystävystä, opo ja historianopettaja, olivat aina tutustumisestaan lähtien tehneet paljon asioita yhdessä. He olivat käyneet yhdessä lukiota, itsenäistyneet, perustaneet perheet, kasvattaneet lapsiaan, eläneet ruuhkavuosia, harrastaneet, valmentaneet, tehneet töitä ja valvoneet öitä. He olivat juoneet viiniä, juosseet maratoneja ja opiskelleet draamakasvatusta.  Ja aina heitä oli yhdistänyt uteliaisuus ja kiinnostus nähdä vielä seuraavankin oven taakse. He molemmat halusivat kehittää, kehittyä ja kokeilla uusia asioita. Erityisesti he olivat kiinnostuneita ihmisen mielessä piilevistä voimavaroista ja sen mahdollisuuksista. Tämän vuoksi he päättivät yhdessä lähteä taas kerran kohti tuntematonta. He päättivät matkustaa kauas etelään ja ilmoittautuivat Helsingin yliopiston järjestämään koulutukseen: Voimaa ohjaukseen ja opettajuuteen.   

Voimaa ohjaukseen ja opetukseen -opintokokonaisuus oli monella tapaa poikkeuksellinen koulutus. Koulutus oli kokonaisuutena pitkä ja sisällöt muodostivat suuren ja erilaisia näkökulmia yhdistelevän temaattisen paketin. Asioita oli siis mahdollisuus pohtia ja tutkiskella yli vuoden kestävän prosessin ajan. Ja tämä oli kerrassaan loistavaa, koska näiden asioiden äärellä mikään ei tapahdu kättä heilauttamalla, vaan muutokset vaativat aikaa ja mahdollisuutta pysähtyä hetkeksi. Ja vaikka etukäteen epäilimme, että pitkä välimatka Tampereelta Helsinkiin saattaisi väsyttää ja alentaisi työskentelyvireyttä, oli vaikutus päinvastainen. Junamatka itse asiassa auttoi irrottautumaan omasta arjen kiireestä ja tarjosi meille sen usein puuttuvan resurssin, aikaa.  Junassa oli pakko istua alas ja pysähtyä. Ja koska matkustimme yhdessä, oli aikaa pohtia, ihmetellä ja kehitellä. Miettiä omaa ja toisen tekemistä, syitä, seurauksia ja maailman painoa. Ja me mietimme, koska halusimme. Ja koska koulutuksen lähipäivinä, ennen ja jälkeen, oli pää niin täynnä ajatuksia, että niiden järjestämiseen ei riittänyt edes VR:n joustava aika.  

Jos on työskennellyt jo pitkään opettajana ja on kiinnostunut kehittämään itseään, törmää enää harvoin koulutuksiin, joista todella saa itselle jotain mukaan otettavaa. Digiloikkaa tai toiminnallista oppimista tarjoavat täsmäkoulutukset ovat kuin pieniä laastareita ammottaviin avohaavoihin, joita peruskoulun arki aiheuttaa.  Näiden kouluttajien asiantuntemusta ja innostavaa otetta väheksymättä, on usein tuntunut siltä, että tässäkö tämä nyt oli? Kun haluaa kehittyä ja etsii jotain uutta, kun odottaa jotain virkistävää ja erilaista, kun toivoo jotain kokonaisvaltaisesti ravistelevaa ja saa pelkän palaveripullan, ei voi olla tyytyväinen. Eikä pidäkään. Uuden löytäminen, niin omassa elämässä kuin töissä, vaatii useimmiten paljon aikaa ja vaivannäköä. Intuitiota tutkineen Asta Raamin ajatus ihmisestä lumisessa rinteessä on erinomainen metafora. Niin usein valitsemme sen helpoimman ja turvallisimman vaihtoehdon, tutun ja nopeimman reitin alas. Ja jopa huomaamatta toistamme sitä niin kauan, että vajoamme niin syvälle lumeen, että emme enää edes voi nähdä muita reittejä. Emme osaa tai ymmärrä luottaa intuitioon. Tai sitten meiltä puuttuu rohkeus tarttua siihen mahdollisuuteen, jonka olemassaolon ehkä aavistamme. 

Tämä koulutuskokonaisuus oli alusta loppuun uusien reittien etsimistä. Se oli kokonaisvaltaista oman ajattelun, omien voimavarojen ja piilevien mahdollisuuksien tutkimista. Erilaisten teemojen yhteensovittaminen ja konkreettiset kokeilut rakensivat uusia yllättäviä yhteyksiä asioiden välille. Koulutuksen aikana esitettiin niin paljon hyviä ja tärkeitä kysymyksiä. Edmodossa jaettiin paljon vaikuttavia esimerkkejä ja väiteltiin siitä, mikä on olennaista. Nyt kun ajatuksia on ravisteltu ja pöllytetty oikein kunnolla, eri asiantuntijoiden ja superaktiivisen opintoryhmän ja omien oppilaiden kanssa, ei pöly ole vielä laskeutunut. Vielä ei edes voi nähdä, minkälaiseen uuteen järjestykseen asiat asettuvat. On miltei mahdotonta edes eritellä sitä, miten monenlaisia uusia ajatuksia tämän koulutuksen myötä on versonut. Ja onko se edes tarpeen? Pitää luotaa intuitioon. Matka jatkuu.